Sattumien summana istuin sairaalan odotustilassa reilut neljä tuntia.

Sairaalan ovella oli kulunut kehoite sulkea kännykkä. Liekö ajankohtainen? Moni näytti kävelevän ohi kyltistä välittämättä. Laitoin omani yhteydettömään tilaan. Olin unohtanut rannekellon, joten muutaman kerran piti kännkkä kuitenkin kaivaa esiin. Surffilauta sai pysyä kassissa.

Aluksi oli tarve puuhata jotain. Selailin luettavaksi jätettyjä lehtiä. Vähitellen levoton mieli alkoi rauhoittua. Ihmisiä tuli ja meni, joku istui pidempäänkin. Muutama kaipasi jännityksensä keskellä juttuseuraa. Vaihdoimme hetken ajatuksia. Tuntui hyvältä huomata, että pieni jaettu hetki vei ajatukset pois jännityksestä ja näytti helpottavan.

Eväsleipää arastelin, leviääkö tuoksu häiritsevänä paastoavien potilaiden neniin. Yritin syödä huomaamattomasti. Huomasin keskittyväni jokaiseen suupalaan. Leipä maisiui ja tuntui erityiseltä. Olin läsnä hetkessä. Mieleen nousivat hiljaisuudenretriittien yksinkertaiset, maistuvat ateriat.

Odotustila näytti keskeneräiseltä ja autiolta: Haalean väriset taulut. Muutamia infolappusia. Monenlaisia harmaanruskeita tuoleja. Kaikki aseteltu riveihin seinien viereen. Keskellä pieni pöytä, jolla muutama lehti ja termospullossa vettä, muovimukeja janoisia varten. Paljon tyhjää tilaa ja ajatus, ettei mukavuuksia tarvita. Kukaan ei vietä tilassa pitkää aikaa.

Tässä tilassa vain odotetaan, että jostain tulisi joku, kutsuisi nimeltä ja ohjaisi eteenpäin.

Tyhjä tila ja tyhjä hetki tarjosivat yllättävän lahjan, tauon vain olla. Mieleen nousi ajatus, että tässä tilassa huokaillaan Jumalan puoleen tulevaa toimenpidettä pelätessä tai läheisen puolesta jännittäessä. Ehkä tyhjä tila olikin enkeleitä varten? Huomasin, kuinka ihmiset olivatkin toisilleen enkeleinä, helpotuksen tai lohdutuksen tuojina.

 

Tämän pääsiäisen aikana mielessä pyörii kuva nuorista miehistä, kaveriporukasta viettämässä keskenään perinteistä juhla-ateriaa omalla tavallaan, viettämässä iltaa yhdessä syöden ja juoden hyvin. Sen jälkeen lähdettiin vatsat täynnä ja mielessä lämmin läheisyys kävelemään puistoon. Raukaisi ja kun tuli mahdollisuus pysähtyä, porukka alkoi torkkua. Illassa oli jotain erityistä, mutta luultavasti tuntui, ettei ihan kaikkea voinut ymmärtää. Muutaman hetken kuluttua porukan elämä ja haaveet, asema ja ymmärrys heittivät kuperkeikkaa. 

Erityisesti mielessä on, että Jeesuksen porukkaan kelpasivat inhimilliset ihmiset. Hän oli valinnut opetuslapsikseen epäilijän, hylkääjän, kavaltajan, pelkääviä ja erehtyviä ihmisiä. Hän pesi kaikkien heidän jalkansa. Hän jakoi ehtoollisen heille kaikille, ei estänyt ketään, ei asettanut rajaa. Rajat tulivat ihmisten kautta, heidän mielistään ja valinnoistaan. Jumala oli valmis yhteyteen kaikkien kanssa.

Hän on.

Kuljit ohitseni puhkuen.

Näin, että sinun on paha olla.

Ohittaessasi ristin parahdit:

F U kirkko, kun et auta!

 

Jumala, en tiedä miksi hänen on niin paha olla.

Auta häntä,

auta niin että hän löytää tiensä takaisin tuohon kirkkoon

ja voi ylistää Sinua, jolle mikään ei ole mahdotonta.

 

Mielessäni velloo puolikkaiden ajatusten ketju.

Mikään ei vie eteenpäin,

ahdistus vain kasvaa.

Sinä pysäytät minut.

Otat tiukasti syliin ja heijaat.

Heijaat autonpesuharjoilla,

suojassa veden kohinan keskellä.

Radion ääni katoaa.

Suojaat minua somen ja puhelimen ärsykkeiltä.

Olen hetken vain itseni

ja Sinun kanssasi.

Kun hetki on mennyt, edessäni aukeaa ovi

kohti jotain, mitä ei äsken ollut.

​

Otan seuraavan tehtävän

ja seuraavan kokouksen,

seuraavat ihmiset

rauhassa vastaan.

Antaa elämän taas tulla.

Minun erämaani on Sinun kämmenelläsi,

minun yksinäisyyteni Sinun silmiesi alla.

Ps 32:10 "..joka Herraan turvaa, häntä ympäröitsee armo."