Sattumien summana istuin sairaalan odotustilassa reilut neljä tuntia.

Sairaalan ovella oli kulunut kehoite sulkea kännykkä. Liekö ajankohtainen? Moni näytti kävelevän ohi kyltistä välittämättä. Laitoin omani yhteydettömään tilaan. Olin unohtanut rannekellon, joten muutaman kerran piti kännkkä kuitenkin kaivaa esiin. Surffilauta sai pysyä kassissa.

Aluksi oli tarve puuhata jotain. Selailin luettavaksi jätettyjä lehtiä. Vähitellen levoton mieli alkoi rauhoittua. Ihmisiä tuli ja meni, joku istui pidempäänkin. Muutama kaipasi jännityksensä keskellä juttuseuraa. Vaihdoimme hetken ajatuksia. Tuntui hyvältä huomata, että pieni jaettu hetki vei ajatukset pois jännityksestä ja näytti helpottavan.

Eväsleipää arastelin, leviääkö tuoksu häiritsevänä paastoavien potilaiden neniin. Yritin syödä huomaamattomasti. Huomasin keskittyväni jokaiseen suupalaan. Leipä maisiui ja tuntui erityiseltä. Olin läsnä hetkessä. Mieleen nousivat hiljaisuudenretriittien yksinkertaiset, maistuvat ateriat.

Odotustila näytti keskeneräiseltä ja autiolta: Haalean väriset taulut. Muutamia infolappusia. Monenlaisia harmaanruskeita tuoleja. Kaikki aseteltu riveihin seinien viereen. Keskellä pieni pöytä, jolla muutama lehti ja termospullossa vettä, muovimukeja janoisia varten. Paljon tyhjää tilaa ja ajatus, ettei mukavuuksia tarvita. Kukaan ei vietä tilassa pitkää aikaa.

Tässä tilassa vain odotetaan, että jostain tulisi joku, kutsuisi nimeltä ja ohjaisi eteenpäin.

Tyhjä tila ja tyhjä hetki tarjosivat yllättävän lahjan, tauon vain olla. Mieleen nousi ajatus, että tässä tilassa huokaillaan Jumalan puoleen tulevaa toimenpidettä pelätessä tai läheisen puolesta jännittäessä. Ehkä tyhjä tila olikin enkeleitä varten? Huomasin, kuinka ihmiset olivatkin toisilleen enkeleinä, helpotuksen tai lohdutuksen tuojina.